Rautavaaran Pumpulikirkko, Rautavaara

Metsähallitus perusti vuonna 1972 nimeäni kantavan Pumpulikirkon luonnonsuojelualueen tänne Rautavaaralle. Aluksi se käsitti 11 hehtaaria lähinnä tämän hiidenkirnun ja sitä ympäröivän kalliokanjonin ympärillä. Vuosien saatossa aluetta on laajennettu ja nykyään se kattaa satoja hehtaareja. Koska meillä ei ole aikaa käydä läpi tuota valtavaa luonnonsuojelualuetta, niin keskitytään nyt tähän luonnonihmeeseen, joka on antanut nimensä koko alueelle. Siis tervetuloa ystäväni, vuosituhansien muovaaman kauneuteni äärelle.

Kuulin, että olet tutustumassa yläsavolaisiin kirkkoihin ja siksi varmaan tiesi on tuonut myös tänne minun luokseni. Ensi silmäyksellähän minä olen vain kallioseinään sulamisvesien vaikutuksesta revennyt aukko, keskellä synkkää yläsavolaista metsää. Mutta kun tarkastelet minua lähemmin, havaitset, että kätken sisääni yhden upeimmista hiidenkirnuista koko maailmassa. Ja juuri tästä koko Pumpulikirkon alue on saanut nimensä. 

Ihan oikea kirkko, sanan varsinaisessa merkityksessä, en toki ole. Mutta johtuen ympärilläni avautuvan näköalan hengensalpaavasta kauneudesta, minusta on tullut silloin tällöin myös kirkollisten menojen tapahtumapaikka. Erityisesti olen vetänyt puoleeni hääpareja. Siitä osittain tuo kirkoksi nimittäminen. Toisaalta luonnon muokkaama muotoni saattaa tuoda mieleen kirkkosalin tai saarnastuolin, mikä on kenties ollut osittain vaikuttamassa nimeni muokkautumiseen. Mutta miksi juuri pumpulikirkko? Siihen palaan myöhemmin.

Olen ollut tässä miljoonia vuosia, ajan saatossa jatkuvasti luonnon muovaamana kalliomuodostumana, vanhan metsän suojelualueen sisällä. Seison tässä vaiti, kuten kaltaisellani jyrkkäseinäisellä kallionrepeämällä on tapana, aueten tuonnempana pystyjen kallioseinämien rajaamaksi, uljaaksi aukioksi. Olen usein itsekin hämmästellyt luonnonvoimien taitoa ja tahtoa tarkastellessani itseäni. Tuskin paraskaan kuvanveistäjä olisi pystynyt parempaan. Niin uljaita ja täydellisiä ovat muotoni ja kiviainestani muovanneet leikkaukset. Vaan onhan noita hiottukin. 2700 miljoonaa vuotta. Ja työ jatkuu. 

Jos astut sisälle kirnuuni, voit kokea, kuinka huikea akustiikkani on. Testaa vaikka! Kajauta ilmoille komea huuto tai laula kaunis balladi! Kuulet miten luonnon oma akustiikka toistaa äänesi täytenä ja puhtaana. Toki sillä reunaehdolla, että saat puhtaan äänen itsestäsi lähtemään. Aikoinaan hiidenkirnuni pohja oli kuin kaunis, vihreä matto. Sammalella kauttaaltaan verhottu syli. Nyt pienet lammet, kaatuneiden puiden rungot ja risut ovat vallanneet sen. Silti kirnuni on käymisen arvoinen. Eli rohkeasti vaan pohjalle asti, mikäli kiipeilytaitoa ja rohkeutta riittää.

Minut on tunnettu paikallisten asukkaiden toimesta ainakin 1800-luvulta lähtien ja sittemmin suosioni on kasvanut, kiitos alueen parantuneen saavutettavuuden ja suojelualuestatuksen. Mutta on täällä vierailtu jo paljon ennen tuota. Mykistävä näky olin jo silloin, kun ensimmäiset ihmiset luonani vierailivat. Se, milloin tämä tapahtui, jääköön minun ja ensimmäisten ihmisystävieni väliseksi. Mutta sen verran voin sanoa, että siitä on aikaa. 

Kiitos kun tulit minua tervehtimään. Olen kovin iloinen, että saan tätä nykyä vieraita kovin tiuhaan tahtiin, verrattuna ensimmäiseen kymmeneen tuhanteen vuoteen. Ihminen on löytänyt luonnosta jälleen kumppanin ja osaa arvostaa kaikkea sitä, mitä meillä on sille tarjota.

Ai niin, se nimeni alkuperä. Oli tässä kaiken keskellä aivan unohtua. Kun aikoinani jyrkkäseinäisen kirnuni pohja oli kauniin sammalen peitossa, niin pakkasaamujen jäljiltä sinne alas kurkistavan silmien eteen aukesi pumpulimatto, lumi- ja jääkiteiden värjättyä kaiken valkoiseksi. Siitä tuo erikoinen nimeni.